Ihan kiva reissu oli muutenkin. En ollut koskaan käynyt kaupungissa, jossa he asuvat, ja oli mukavaa nähdä kaveria useamman kuukauden jälkeen. Mutta oli matkassa huonotkin puolensa... Niin, mikäköhän? Oli luonnollisestikin tuskallista katsella eturivistä kaverin ja poikaystävän suhdetta. Pieniä kosketuksia, suukkoja, hymyjä, inside vitsejä... Ja arkea, johon kuului kaksi ihmistä. ...eli sain katsella läheltä kaikkea sitä, mitä itsekin kaipaan.

Nettituttukin aiheuttaa yhä edelleen päänvaivaa. Hän on antanut hyvin suorasti olettaa, että pitää minusta todella ja haluaa olla kanssani. Mutta mitä minä tahdon?! Minä en tiedä! Kerroin kyllä sen hänelle; etten tiedä mitä tahdon enkä voi luvata tahtovani samaa mitä hän, mutta hän sanoi, ettei haittaa vaikka kiusaankin häntä tietämättömyydelläni; jossain välissä kyllä keksin mitä haluan. Nyt kun hän ei ole täällä, voin hyvinkin kuvitella meidät yhdessä, miksi siis hänen kanssaan ollessani vedän rajan ajatuksissani ystävyyteen...?

Hän hakee kouluun nyt ensi syksyksi ja myönsi valinneensa kahdesta suosikkivaihtoehdostaan sen koulun, joka on lähellä minua. Mitähän pitäisi ajatella?

Kysyin joskus tekstaillessa häneltä ihan suoraan mitä hän minusta haluaa, ja hän vastasi haluavansa minut. Yritin tapaamisen aikana miettiä voisinko "olla hänen", mutta en oikein osannut kuvitella sitä. Ja siitä pääsinkin miettimään miksen osannut, miksi huomasin typeriä "vikoja" hänessä? Johtuiko se hänestä? Vai siitä, etten ehkä osaa hyväksyä ideaa, että joku olisi kiinnostunut minusta? Hankalaa.

Jälleen hän lähtiessään kysyi tapaisinko hänet uudestaan ja totesi, että olisi halunnut olla kanssani kauemmin (vaikka lähti illan viimeisellä junalla pois). Vastasin ehkä. Kyllä minä hänet voin tavata uudelleen. Ystävänä ainakin.

Olisin myös halunnut tehdä uutena vuotena jotain jonkun kanssa, mutta ei ole ketään, kuka olisi halunnut viettää uuden vuoden kanssani. Kaikki menivät joko baariin tai kotibileisiin ryyppäämään, eikä minua kiinnostanut mennä sukulaistenkaan nurkkiin istumaan. Makasin siis sohvalla koko illan ja katsoin tv:tä. Ei makoilussa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta olin  yksin...

Näin joulun jälkeen vielä kotona ollessani vanhat kaverini ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Kävimme syömässä ja vaihtamassa kuulumiset. Mitä tuskaa se olikaan.

"Mites sulla menee Tepon kanssa?"
"Noh, me ollaan tapeltu nyt ihan hirveesti syksyllä! Mut saatiin kyllä nyt ennen joulua kaikki kuntoon, mitäs Paavolle?"
"Me muutettiin yhteen! Se osti kämpän ja mä asun nyt "vuokralaisena". Sellanen pikkunen kaksio."
"Me ei olla riidelty vielä kertaakaan Martin kanssa vaikka ollaan seurusteltu jo vuosi. ...varmaan sen takia, ku mä oon niin paljon poissa, et osataan sit arvostaa yhteistä aikaa enemmän."
"Olin Aasiassa 2kk ja nyt lähen Keski-Eurooppaan kuun alus."
"Vau! Mäki oon menossa aasiaan pariksi viikoksi yhen kouluhomman takia."

Ja minä? Minä istun tekohymy naamalla ja kuuntelen neljää ystävääni vaihtamassa kuulumisia. Kysyttiinhän minultakin toki kuulumiset, mutta väistin kysymyksen. Eihän minulla ole muuta vastattavaa kuin, että vietän päivät lukien tai dataillen ja odotan edelleen miestä, joka huomaisi minut ja haluaisi pitää minua kädestä. En halunnut sääliviä tai kummastelevia katseita kertomalla, kuinka tyhjää elämää vietän.

Haluaisin uskoa, että ehkä tänä vuonna on minun vuoroni saada edes pieni palanen onnea, mutta en jaksa. Taitaa pian tulla täyteen yhdeksän vuotta itseni itkemistä uneen, enkä enää jaksa uskoa muutokseen.

Joulu on periaatteessa ihan kiva. Ruokaa, lomaa, perinteitä... Mutta tästä joulua edeltävästä ajasta en pidä yhtään. Täytyy ostella joululahjoja, ja minä vihaan ostella lahjoja! Vielä olisi kaksi lahjaa ostamatta, eikä ole sitten pienintäkään ideaa mitä ostaa. Turhauttavaa. Pakko ensi viikolla keksiä jotain.

Onnistuipa yksi kaveri huomaamattaan jälleen jutuillaan masentamaan minut. Mesetin hänen kanssaan eilen illalla, kun hän alkoi taas "voivotella" elämäänsä. Liikaa miehiä olisi hänet ottamassa, vaikka hän on jo varattu. Naapuri pyytää viettämään iltaa viinilasin parissa, kaverin veli yrittää iskeä baarissa, muutama koulukaveri osoittaa kiinnostusta... Tämä on niin väärin. Hänet haluaisi omakseen pienen haaremin verran miehiä, ja minua ei halua kukaan. (Minä en edes pyydä haaremia, vaan vain yhden ihmisen mielenkiintoa.) Tuntuu pahalta ja olen tavallaan kade. Minäkin haluan jonkun haluavan minut, vain yhden jonkun. Pyydän liikoja? Turha varmaan sanoakaan, että jälleen itkin itseni uneen.

Unta... Untakin näin viime yönä. Se tapaamani nettituttu oli mukana unessa. Olimme laivalla ja meillä oli hieno luksushytti, joka avautui parvekemaiselle kannelle. Minulla oli tylsää, joten päätin lähteä kävelylle. Ovella huomasin koko kannen olevan jään peitossa, joten käännyin innoissani kertomaan nettitutulle asiasta ja pyysin hänet kanssani jäälle. Hän lähti mukaani ja liukastelimme kannen toiselle reunalle uskomattoman liukkaalla jäällä. Reunalle päästyämme hän nappasi minua vyötäröltä kiinni ja totesi hymyillen liikkumisen olevan helpompaa näin. (Jatko menikin sitten ihan uniloogisen älyttömäksi. ...eikä se ole edes olennaista.) Minusta oli erittäin ahdistavaa, mutta samalla äärimmäisen ihanaa, että hän piteli minua vyötäröltä kiinni. Ihanuuden tunne oli niin voimakas, että tunsin otteen unen läpi. Se osa minusta, joka tiesi kaiken olevan unta, tunsi hänen kätensä vyötärölläni vaikka tiesi minun makaavan yksin sängyssä. Oli taas niin haikeaa nousta aamulla sängystä...

Edit:
Hyvää joulua kaikille, jotka tänne asti ovat lukeneet. :)

Olen päättänyt olla sen kummemmin ajattelematta nettitutun tapaamisen aiheuttamaa pakokauhua, tai koko tapaamista ylipäätään. Jos/kun tapaan hänet uudelleen, niin sitten katson miltä tuntuu ja yritän miettiä johtuiko/johtuuko pakokauhu hänestä jostain kumman syystä vaiko siitä, että en osaa sulattaa ajatusta, että joku saattaisi viimeinkin pitää minusta. Olemme kyllä yhteyksissä joka päivä tekstarein ja mesen kautta. ...oikeastaan ihan naurettava määrä tekstareita menee ja tulee päivittäin välillämme. Tuntuu välillä ihan typerältä... Eivät muutkaan tutut ole minuun noin paljoa yhteyksissä.

Yksi ystävä ehdotti interreilaamaan lähtemistä kesällä. Voi kuinka tekisikin mieli! Saisikohan kasaan kesällä sen verran rahaa, että voisi loman viimeisen kuun reissata? (Oletan jatkavani kesän nykyisessä työpaikassa, toivottavasti pomo tulee olettamaan samoin.) Pääsisi hetkeksi pakoon omaa elämäänsä; saisi hetken (toivottavasti) nauttia elämästään - jokin rikkoisi sen masentavan rutiinin.

Mutta en minä edelleenkään tiedä mitä haluan. Hän on mukava, mutta en tiedä haluanko vain kaverin hänestä vaiko jotain muutakin. Mitä, jos hän haluaa jotain muutakin? Kuinka kauan saa toista kiusata miettien ja etsien omaa tahtoaan?

Entä saako "tyytyä" toiseen, jos arvelee, ettei "parempaa" saa? En jaksa uskoa sellaisen jalat alta vievän miehen kohtaamiseen, joka tulisi ja haluaisi minut, joten miksi en sitten ottaisi ei niin tyrmäävää miestä, jonka kanssa voisin kuitenkin (mahdollisesti) olla tyytyväinen? Olisiko se väärin? Toisesta voi oppia pitämään enemmän ajan kuluessa. Kuulostaahan tuo hieman kierolta, epäoikeudenmukaiselta ja epätoivoiselta. ...Jos kuitenkin elämääni osuu kerran 21:ssä vuodessa minusta pitävä mies, niin minusta on (ainakin melkein) oikeutettua pitää hänestä kiinni.

...on tietenkin aikaista miettiä moisia. Ehkä tapaan hänet uudestaan ja sitten hän viekin minulta jalat alta, tai sitten hän toteaakin, ettei itsekään halua minusta muuta kuin ystävän. Sen näkee sitten, jos tapaamme uudestaan. Ehkä.

Käytiin syömässä, kierreltiin kaupungilla... Vietin koko päivän hänen kanssaa. Ahdisti. Olin vaivautunut, mutta selvisin hengissä nolaamatta itseäni täysin ja menettämättä kasvojani. Oli oikeastaan ihan kiva päivä.

Mutta. Aina on mutta.

Tapaamisen lopussa hän useampaankin otteeseen vihjaisi haluavansa tavata minut uudestaan ja kysyikin suoraan mesessä pari päivää myöhemmin saako hän tavata minut uudestaan. Sanoi pitävänsä minusta ja ajattelevansa minua. ...enkä minä tiedä mitä ajatella.

Jo pelkkä pienen pieni mahdollisuus, että hän saattaisi pitää minusta saa minut haluamaan juosta pakoon. En ole yleensä kovinkaan pinnallinen; ulkonäöllä ei ole suurta merkitystä, mutta nyt huomasin etsiväni hänestä mahdollisimman paljon "virheitä", pieniä pakoreittejä, joiden varjolla "hylätä" hänet. Hän oli liian lyhyt, liian laiha, liian nörtti, en pitänyt hampaista. ...kaikkea, johon en yleensä kiinnitä juurikaan huomiota. Reaktio on ihan typerä, kun ajattelee kuinka paljon minä kaipaan jotakuta välittämään ja pitämään minusta.

Huoh, tilanne ja ajatukset ovat vielä sen verran uusia, etten osaa muokata niitä sanoiksi. Kirjoittelen lisää, kun olen saanut asiat paremmin kasaan.

Lauseessa on kyllä perääkin. Pakkohan sitä on olla vahva, jotta pärjää yksin. Pitää kantaa koko maailmaansa aina yksin omilla harteillaan ilman hengähdystaukoja tai apua toiselta. Vahvuuttahan siinä tulee. Noin ajatellen minäkin olen vahva. Vaikka en yksinolosta läheskään aina nauti, minä pärjään yksin. Vaikka maailma silloin tällöin päälle kaatuukin, aina pääsen kömpimään jaloilleni.

Vaan millä hinnalla tämän vahvuuden saa? Eihän mikään ole ilmaista.

Pärjään yksin, mutta pärjäisinkö kaksin? Olen saanut oppia olemaan yksin, mutta samalla minulta on mennyt täysin ohi oppi yhdessäolosta. Vaikka kaipaan toista vierelle nukkumaan (koko kaipaus ja ikävä kiteytyy aina vieressä nukkumiseen), ajatus siitä kaikestä mitä tapahtuu ennen kuin pääsee viereen nukkumaan on ihan mahdoton.

Ihmissuhdepelejä, flirttailua, pariutumisrituaalieja... Mitä kaikkea seurusteluun sitten kuuluukaan, niin minä en osaa niitä asioita. Kaverisuhde on ainoa ei-perhesuhde, jonka hallitsen, ja parisuhteessa varmastinkin pitäisi osata viedä ystävyys astetta läheisemmäksi... Flirttailu? Jos lasketaan "normaali" hymyily ja silmiinkatsominen flirtiksi, niin hyvänä päivänä se onnistuu. Mutta sitten sellainen, eh, toisenlainen flirtti... Ei toivoakaan, että tietäisin mitä pitää tehdä. Enkä edes tajuaisi, jos sen kohteeksi joutuisin. ...Ja jos tajuaisin, en tietäisi mitä ja miten moiseen vastataan...

Muutamalle tutulle flirtti (niin viaton kuin vihjaileva) on melkein arkipäivää, mutta laitettaisiinpas heidät elämään yksin minun elämääni, niin pian he hyppisivät seinille ja hajoaisivat itseensä.

Vaikka haluain jakaa elämääni ja aikaani toisen kanssa, en ole varma osaisinko kuitenkaan tehdä niin. Olen saanut koko elämäni olla vastuussa vain itselleni ja itsekkäästi pitää vain itsestäni huolta; en tiedä osaisinko ottaa toisen huomioon. En tiedä osaisinko ottaa toisen tarpeet huomioon ja tehdä kompromisseja omieni suhteen. Halu ei aina riitä, pitäisi saada kokeilla ja oppia. Vaan moniko haluaa koekaniiniksi, kun opettelen?

Varmasti suurin osa kulkee tässäkin kultaista keskitietä. Minä olen kuitenkin luultavasti maksanut yksinoloon tottumisen ihmissuhdetaidoilla. Siltä ainakin tuntuu.

Viime vuoden opiskelulinjalta sain neljä koulukaveria. Koulussa teimme kaiken aina yhdessä ja kuljimme osittain koulumatkat yhdessä, mutta vain yhden kanssa tein jotain vapaa-ajalla (leffa/peli-iltoja, shoppailua, kirppiksiä, uimista... aina silloin tällöin). Muihin katosikin yhteys keväällä koulun loputtua melkein kokonaan (FB:ssä kuulumisia välillä vaihdeltu, ei muuta). En tiedä miksi ei noiden kolmen kanssa tullut koskaan tehtyä mitään vapaalla...

Haluan saada "vapaa-aika-ystäviä"... Jos onnistuisin ystävystymään seudulle juuri muuttaneisiin - joilta puuttuu vielä oma piiri  - saisin varmasti sellaisia. Ensimmäisenä viikkona näkee miten ystävien saanti onnistuu. Pitänee vain kai toivoa parasta.

Salaa huomaan toivovani myös, että joku ...mies... huomaisi minut myös ja haluaisi tutustua minuun, ja jotain muutakin myöhemmin. Samaa toivoin lukioon mennessä, ja avoimen yliopiston luennoille osallistuessa, ja viime vuonna kouluun mennessä... Turhaan. Olen näkymätön.

Olikohan se nyt viime sunnuntai, kun tuntui taas erityisen pahalle. Sänkyjen takia.

Kaverini oli jo useammen päivän hehkuttana kuina oli poikaystävän kanssa löytänyt unelma sängyn halvalla heidän uuteen kotiinsa. Lauantai-sunnuntaiyönä näin sitten unta; hyvää unta jälleen. Nukuin unessa miehen kanssa. Hänen kätensä olivat ympärilläni ja otsani oli vasten hänen rintaansa. ...Uni muuttui hetken päästä ja nukuimme sylikkäin hän minun takanani. Hänen kätensä olivat edelleen ympärilläni ja tunsin hänen hengityksensä niskassani. Hän ei ollut kukaan tuntemani ihminen, hän vain oli joku joka halusi pidellä minua. Tuntui jälleen pahalta herätä ja huomata olevansa yksin.

Myöhemmin sunnuntaina menin serkkuni kanssa käväisemään Ikeassa. Kävelimme taloa läpi ja pysähdyimme sänkyosastolle serkkuni halutessa niitä katsella. Istahdin yhdelle sängylle odottamaan. Katselin sänkyä ja totesin sen olevan parisänky, ja silloin iski ahdistus. Parisänky; tarkoitettu kahdelle. Parille. Sellaisille, joilla on joku, jonka kanssa jakaa se. Tämä ajatus yhdistettynä kaverin hehkutukseen ja edellisöiseen uneen sai minussa nousemaan ahdistuksen; miksei minulla ole ketään, kenen kanssa mennä ostamaan yhteistä sänkyä? Miksei kukaan halua minua vierelleen nukkumaan? Tuntui ihan typerältä ponkaista ylös sängyltä kuin se olisi polttanut allani ja mennä hoputtamaan serkkua pois sänkyosastolta.

Syntymäpäivä oli tuossa jokin aika sitten. Vihaan syntymäpäiviä. Kokonainen päivä muistuttamassa minua siitä, kuinka elämä valuu menemään. Jälleen takana vuosi, jossa on enemmän surua kuin onnellisia hetkiä... Ja oletettavasti seuraava samanlainen taas edessä.

Viime vuonna minut raahattiin tädille, jonne oli myös kutsuttu toinen täti ja kolmet serkut perheineen kylään syntymäpäivilleni. ...Tänä vuonna sanoin lähteväni kotiin (isän luo) syntymäpäivänäni, joten kukaan sukulainen ei yrittänytkään saada minua minnekään. (Oikeasti kylläkin lähdin kotona käymään vasta seuraavana päivänä.) Pyörähdin pikaisesti kaupungilla yksin ja palasin sitten kotiin sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa. Ei yksinäinen syntymäpäivä kovin kiva ole. (...vaikka normaali päivähän sekin vain on. Silti.) En pidä juhlista. En edes sellaisista, joissa on vain pari tätiä ja muutama serkku perheineen. Silloinkin on liian monen huomio minussa. Ahdistavaa.

Olisin halunnut jonkun, joka olisi halunnut viedä minut vaikka syömään. ...Tai jotain muuta vastaavaa pientä. Romanttinen illallinen kahden? (Ew, imelä idea kylläkin.) Picnic? Jotain?

Vedin itselleni jostain myös flunssan. Kurkku kipeä, nuhaa ja pieni kuumekin. Toissailtana olikin sitten korostetun surkea olo. Olin yksinäinen jälleen ja vielä kuumeessa, joten yksinolo tuntun miltein ylitsepääsemättömältä.

Miksei kukaan ole pitämässä minusta huolta? En mitä mitään hoitajaa itselleni halua, mutta jonkun, joka kysyisi miltä minusta tuntuu ja voisiko hän vaikka laittaa minulle teetä tai jotain. Vähän sympatiaa ja pientä huolenpitoa... Joku vähän lohduttamaan, kun värisen kuumeesta huopaan kääriytyneenä.