Blogi... En ajatellut ikinä aloittavani bloggaamista, mutta tässä sitä ollaan. Tiedä sitten kauan jaksan kirjoitella, sen näkee sitten... Vaikka voi kyllä olla ihan "terapeuttista" purkaa itseään näin anonyymisti - irl kun ei usein tahdo monistakaan asioista kellekään puhua.

---

"Mikä minussa on vikana?"
Valehtelisin, jos sanoisin, etten mieti päivittäin tuota. Päivittäin näen onnellisia pareja käsikkäin, halailemassa, suutelemassa; tekemässä kaikkea mitä parit nyt sitten tekevätkään. Päivittäin saan kuulla ystävien suusta heidän rakkaistaan. Päivittäin saan miettiä mikä minussa on vikana, kun en kenellekkään kelpaa.

Olen 20-vuotias (lähempänä 21 jo) naisenalku, joka ei koskaan ole seurustellut. Ensi suudelma saamatta - oikeastaan kaikki kosketus mieheen on kokematta, kädestä pitelemisestä alkaen (seksistä nyt sitten puhumattakaan).

Mutta kukaan ei ole minua koskaa halunnut.

Tiedän, etten ole mikään missi, mutta ovat minua rumemmatkin löytäneet itselleen rakkaan. En myöskään ole ehkä helpoin luonne tutustua, mutta ketään ei ole koskaan edes kiinnostanut yrittää saada minusta selvää.

Olen introvertti, enkä siksi pahemmin viihdy paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Baarit, konsertit, festarit jne eivät ole siis minua varten. Mutta pitäisihän miehiä olla muuallakin kuin jossain baareissa! Eikös moni "romanssi" ole alkanut ihan randomeista tilanteista randomeissa paikoissa?

Miehet eivät vaikuta huomaavan minua lainkaan. Eritänkö jotain älä huomaa minua -feromonia, joka saa kaikki Y-kromosomin omaajat katsomaan lävitseni? Ystäväksikään en ole kelvannut kuin yhdelle miehelle, ja tällekin vain siksi, että hän on joutunut "pakkosiedätykseen" yhteisen ystävämme takia (ei hän muute minusta olisi paskaakaan kiinnostunut).

Kaverit alkavat hiljalleen muuttaa yhteen poikaystäviensä kanssa. Ja minä olen kateellinen. Minäkin haluaisin jakaa arkeni toisen kanssa. Katsoa tv:tä yhdessä, tehdä ruokaa ja syödä yhdessä, riidellä ja sopia, nukkua yhdessä.

Minä haluan koskettaa! Minä haluan, että minua kosketetaan!
Voi kuinka paljon onnea toisi niin pieni asia kuin se, että joku haluaisi pitää minua kädestä tai haluaisi minut sohvalle viereensä istumaan. "Normaali näkyvä" ihminen ei voi ymmärtää kuinka pahalta tuntuu elää täysin ilman läheisyyttä ja kosketusta. Se sattuu. Se tosiaan sattuu.

Onko se tosiaankin liikaa pyydetty, että minäkin merkitsisin jotain erityistä jollekin? Saisin rakastaa ja olla rakastettu? Vähän lämpöä ja läheisyyttä?