Välillä haluaisi kertoa kaiken jollekulle, purkaa itseään oikein kunnolla ja antaa osan omasta maailmastaan edes hetkeksi jonkun toisen kannettavaksi.

Kokeilin hieman kepillä jäätä ja koetin varovasti vähän avautua ainolle miespuoliselle ystävälleni, hän kun on sellainen mukava isoveli -tyyppinen ihminen. Aloitin varovasti. Kerroin kaarrellen pahasta olostani ja ei-onnellisuudestani, en kertonu mitään tarkempia syitä (yksinäisyys, näkymättämyys, "kelpaamattomuus"...), avautuminen jäi kuitenkin lyhyeen, koska minulla oli niin paha olla, etten jaksanut edes puhua siitä.

Muutama ilta eteenpäin olin jälleen maassa ja halusin jutella. Ajattelin jatkaa avautumisyritystäni. ...törmäsinpä sitte seinään.

"Mitä sä nyt angstaat?"

"Ootpas sä nyt taas emo tuulella."

Niin, sitähän se on. Minun paha oloni on angstaamista ja emoilua. Kiitos.

Tiedän kyllä, ettei hän pahaa tarkoittanut. Hänenlaisensa onnellinen ihminen, jolla on ystäviä enemmän kuin minun pieni kouralliseni ja seurustelusuhteita takana, ei ehkä voi ymmärtää, että minusta tuntuu usein pahalta. (Ja ei. En minä kuvittele, että hänenkään elämänsä on ruusuilla tanssimista. Hänellä on omat ongelmansa.)

Saattoi olla ihan hyvä, etten päässyt edes syihin. Epäilen, että hän ei olisi todella ymmärtänyt ahdistustani. Ehkä. Varmaa. ...Who knows. En kuitenkaa taida jatkaa angstaamista hänelle. ...En minäkään taida ymmärtää suhteessa elävien ongelmia. Mitä minä niistä tietäisin, kun en ole koskaan kokenut?

Huoh. Olisi ihanaa, jos olisi joku jolle kertoa; joku, joka ymmärtäisi. En kyllä ole varma osaisikon luottaa tarpeeksi vaikka minulla joku olisikin. Kukaan ei luottamustani koskaan ole pahemmin himoinnut.