Kaikenkaikkiaan tämä olikin oikein hyvä kuukausi. Serkkuni (ja "paras ystäväni") kaukaa toisesta maasta tuli Suomeen kuukaudeksi. Olemme aina tulleet hyvin toimeen ja olemme juuri sopivan samanlaisia, että osaamme todella pitää hauskaa yhdessä. En ole nauranut näin paljoa, sitten sen viime kesän, jolloin hän viimeksi oli täällä. Nolasimme jälleen itsemme mennen tullen, mutta hauskaa oli. Useammin kuin kerran sai käkättää kyyneleet silmissä omille puheillemme/tekemisimmille/keksinnöillemme.

Kävimme jopa baarissa. Minähän en mikään baari-ihminen ole, mutta serkun kanssa seki on ihan eri asia. Hänkään ei tanssi, eikä pahemmin juo. Me vain istuimme, juttelimme, nauroimme, katselimme muita ihmisiä ja joimme erittäin hitaasti lonkkujamme; tälläinen baari-ilta sopii jopa minulle. (Ei perseitä olalle ja tanssimista, joita muut kaverini suosivat.) Melkein uskaltauduin (väsymys + minulle epäominainen iloisuus) juttelemaan yhdelle miehelle. Melkein; tuli valomerkki juuri kun olisin saattanut löytää tarpeeksi rohkeutta mennä juttelemaan ( lue: yrittämään jutella)... Olisimme serkun kanssa halunneet saada hänen nimensä.

Ei tainnut olla kuin pari päivää, jolloin emme nähneet. Oli ihanaa, kun oli joku, joka sietää minua kaikkine omituisuuksineni ja halusi tehdä kaikkea kanssani, mutta nyt hän on jälleen kotonaan kaukana ja minä jälleen yksin. Kestää muutaman päivän taas tottua siihen, ettei ole mitään tekemistä. Vähän haikea olo on. Tylsää, kun paras ystävä (wuteva) asuu niin kaukana.

Päivät olivat kiireisiä ja iltaisinkin olin useimmiten tarpeeksi väsynyt nukahtaakseni nopeasti nyyhkimättä itseäni uneen, mutta nyt arki alkaa pian taas painamaan päälle. Minkäs teet.