Uusi vuosi, vanhat kujeet... Toisin kuin joulu, uusi vuosi on juhlapyhä, josta en pidä. Samoin kuin syntymäpäivä, se on merkkipaalu osoittamassa jälleen yhtä hukkaan mennyttä vuotta. 365 yötä yksin tyhjässä sängyssä, ties kuinka monta sataa kyyneltä tyynyssä... Ja seuraava samanlainen tulossa; seuraavat 365 päivää näkymätöntä ja tyhjää elämää edessä.

Olisin myös halunnut tehdä uutena vuotena jotain jonkun kanssa, mutta ei ole ketään, kuka olisi halunnut viettää uuden vuoden kanssani. Kaikki menivät joko baariin tai kotibileisiin ryyppäämään, eikä minua kiinnostanut mennä sukulaistenkaan nurkkiin istumaan. Makasin siis sohvalla koko illan ja katsoin tv:tä. Ei makoilussa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta olin  yksin...

Näin joulun jälkeen vielä kotona ollessani vanhat kaverini ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Kävimme syömässä ja vaihtamassa kuulumiset. Mitä tuskaa se olikaan.

"Mites sulla menee Tepon kanssa?"
"Noh, me ollaan tapeltu nyt ihan hirveesti syksyllä! Mut saatiin kyllä nyt ennen joulua kaikki kuntoon, mitäs Paavolle?"
"Me muutettiin yhteen! Se osti kämpän ja mä asun nyt "vuokralaisena". Sellanen pikkunen kaksio."
"Me ei olla riidelty vielä kertaakaan Martin kanssa vaikka ollaan seurusteltu jo vuosi. ...varmaan sen takia, ku mä oon niin paljon poissa, et osataan sit arvostaa yhteistä aikaa enemmän."
"Olin Aasiassa 2kk ja nyt lähen Keski-Eurooppaan kuun alus."
"Vau! Mäki oon menossa aasiaan pariksi viikoksi yhen kouluhomman takia."

Ja minä? Minä istun tekohymy naamalla ja kuuntelen neljää ystävääni vaihtamassa kuulumisia. Kysyttiinhän minultakin toki kuulumiset, mutta väistin kysymyksen. Eihän minulla ole muuta vastattavaa kuin, että vietän päivät lukien tai dataillen ja odotan edelleen miestä, joka huomaisi minut ja haluaisi pitää minua kädestä. En halunnut sääliviä tai kummastelevia katseita kertomalla, kuinka tyhjää elämää vietän.

Haluaisin uskoa, että ehkä tänä vuonna on minun vuoroni saada edes pieni palanen onnea, mutta en jaksa. Taitaa pian tulla täyteen yhdeksän vuotta itseni itkemistä uneen, enkä enää jaksa uskoa muutokseen.