Eräs ystävä on jo reilun vuoden yrittänyt saada minua luokseen kylään ja minulla oli nyt viikon vapaa, joten päätin sitten lähteä pariksi yöksi kylään. Tavallaan vähän jännitti mennä, koska hän tietenkin asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa ja me emme ole koskaan jutelleet, vaikka olemme kyllä ties kuinka monta kertaa tavanneet heidän yhteisten kolmen(?) vuotensa aikana. Hän vain yleensä jättää minut täysin huomiotta kuten miehet nyt minun kohdallani aina tekevät. Nyt kuitenkin hänen oli melkeinpä pakko jutella vähän minunkin kanssani, ja hän osoittautuikin ihan mukavaksi.

Ihan kiva reissu oli muutenkin. En ollut koskaan käynyt kaupungissa, jossa he asuvat, ja oli mukavaa nähdä kaveria useamman kuukauden jälkeen. Mutta oli matkassa huonotkin puolensa... Niin, mikäköhän? Oli luonnollisestikin tuskallista katsella eturivistä kaverin ja poikaystävän suhdetta. Pieniä kosketuksia, suukkoja, hymyjä, inside vitsejä... Ja arkea, johon kuului kaksi ihmistä. ...eli sain katsella läheltä kaikkea sitä, mitä itsekin kaipaan.

Nettituttukin aiheuttaa yhä edelleen päänvaivaa. Hän on antanut hyvin suorasti olettaa, että pitää minusta todella ja haluaa olla kanssani. Mutta mitä minä tahdon?! Minä en tiedä! Kerroin kyllä sen hänelle; etten tiedä mitä tahdon enkä voi luvata tahtovani samaa mitä hän, mutta hän sanoi, ettei haittaa vaikka kiusaankin häntä tietämättömyydelläni; jossain välissä kyllä keksin mitä haluan. Nyt kun hän ei ole täällä, voin hyvinkin kuvitella meidät yhdessä, miksi siis hänen kanssaan ollessani vedän rajan ajatuksissani ystävyyteen...?

Hän hakee kouluun nyt ensi syksyksi ja myönsi valinneensa kahdesta suosikkivaihtoehdostaan sen koulun, joka on lähellä minua. Mitähän pitäisi ajatella?

No niin. Tapasin uudelleen sen nettitutun, josta aiemmin kirjoitin. Löysin hänestä edelleen ne samat "viat"; nörtti, laiha, puhetyyli... Kaikkea turhaa. Ahdisti ihan mahdottomasti ennen tapaamista, melkein päätin perua viime tipassa, mutta kun hain hänet juna-asemalta, ahdistus laukesi. ...en tietenkään osannut ihan täysin luonteva olla, mutta en ollut lähelläkään kuolla ahdistukseen. Oli taas ihan kiva päivä.

Kysyin joskus tekstaillessa häneltä ihan suoraan mitä hän minusta haluaa, ja hän vastasi haluavansa minut. Yritin tapaamisen aikana miettiä voisinko "olla hänen", mutta en oikein osannut kuvitella sitä. Ja siitä pääsinkin miettimään miksen osannut, miksi huomasin typeriä "vikoja" hänessä? Johtuiko se hänestä? Vai siitä, etten ehkä osaa hyväksyä ideaa, että joku olisi kiinnostunut minusta? Hankalaa.

Jälleen hän lähtiessään kysyi tapaisinko hänet uudestaan ja totesi, että olisi halunnut olla kanssani kauemmin (vaikka lähti illan viimeisellä junalla pois). Vastasin ehkä. Kyllä minä hänet voin tavata uudelleen. Ystävänä ainakin.

Uusi vuosi, vanhat kujeet... Toisin kuin joulu, uusi vuosi on juhlapyhä, josta en pidä. Samoin kuin syntymäpäivä, se on merkkipaalu osoittamassa jälleen yhtä hukkaan mennyttä vuotta. 365 yötä yksin tyhjässä sängyssä, ties kuinka monta sataa kyyneltä tyynyssä... Ja seuraava samanlainen tulossa; seuraavat 365 päivää näkymätöntä ja tyhjää elämää edessä.

Olisin myös halunnut tehdä uutena vuotena jotain jonkun kanssa, mutta ei ole ketään, kuka olisi halunnut viettää uuden vuoden kanssani. Kaikki menivät joko baariin tai kotibileisiin ryyppäämään, eikä minua kiinnostanut mennä sukulaistenkaan nurkkiin istumaan. Makasin siis sohvalla koko illan ja katsoin tv:tä. Ei makoilussa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta olin  yksin...

Näin joulun jälkeen vielä kotona ollessani vanhat kaverini ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Kävimme syömässä ja vaihtamassa kuulumiset. Mitä tuskaa se olikaan.

"Mites sulla menee Tepon kanssa?"
"Noh, me ollaan tapeltu nyt ihan hirveesti syksyllä! Mut saatiin kyllä nyt ennen joulua kaikki kuntoon, mitäs Paavolle?"
"Me muutettiin yhteen! Se osti kämpän ja mä asun nyt "vuokralaisena". Sellanen pikkunen kaksio."
"Me ei olla riidelty vielä kertaakaan Martin kanssa vaikka ollaan seurusteltu jo vuosi. ...varmaan sen takia, ku mä oon niin paljon poissa, et osataan sit arvostaa yhteistä aikaa enemmän."
"Olin Aasiassa 2kk ja nyt lähen Keski-Eurooppaan kuun alus."
"Vau! Mäki oon menossa aasiaan pariksi viikoksi yhen kouluhomman takia."

Ja minä? Minä istun tekohymy naamalla ja kuuntelen neljää ystävääni vaihtamassa kuulumisia. Kysyttiinhän minultakin toki kuulumiset, mutta väistin kysymyksen. Eihän minulla ole muuta vastattavaa kuin, että vietän päivät lukien tai dataillen ja odotan edelleen miestä, joka huomaisi minut ja haluaisi pitää minua kädestä. En halunnut sääliviä tai kummastelevia katseita kertomalla, kuinka tyhjää elämää vietän.

Haluaisin uskoa, että ehkä tänä vuonna on minun vuoroni saada edes pieni palanen onnea, mutta en jaksa. Taitaa pian tulla täyteen yhdeksän vuotta itseni itkemistä uneen, enkä enää jaksa uskoa muutokseen.

Ehkä yllättävää, mutta joulu ei ole juhla, joka saisi minut ahdistumaan ja masentumaan. Joulu on perhejuhla, joten lähden kotiin isän luokse jouluksi. En joudu olemaan yksin. ...vaikka isän seura nyt ei olekaan kaipaamaani seuraa.

Joulu on periaatteessa ihan kiva. Ruokaa, lomaa, perinteitä... Mutta tästä joulua edeltävästä ajasta en pidä yhtään. Täytyy ostella joululahjoja, ja minä vihaan ostella lahjoja! Vielä olisi kaksi lahjaa ostamatta, eikä ole sitten pienintäkään ideaa mitä ostaa. Turhauttavaa. Pakko ensi viikolla keksiä jotain.

Onnistuipa yksi kaveri huomaamattaan jälleen jutuillaan masentamaan minut. Mesetin hänen kanssaan eilen illalla, kun hän alkoi taas "voivotella" elämäänsä. Liikaa miehiä olisi hänet ottamassa, vaikka hän on jo varattu. Naapuri pyytää viettämään iltaa viinilasin parissa, kaverin veli yrittää iskeä baarissa, muutama koulukaveri osoittaa kiinnostusta... Tämä on niin väärin. Hänet haluaisi omakseen pienen haaremin verran miehiä, ja minua ei halua kukaan. (Minä en edes pyydä haaremia, vaan vain yhden ihmisen mielenkiintoa.) Tuntuu pahalta ja olen tavallaan kade. Minäkin haluan jonkun haluavan minut, vain yhden jonkun. Pyydän liikoja? Turha varmaan sanoakaan, että jälleen itkin itseni uneen.

Unta... Untakin näin viime yönä. Se tapaamani nettituttu oli mukana unessa. Olimme laivalla ja meillä oli hieno luksushytti, joka avautui parvekemaiselle kannelle. Minulla oli tylsää, joten päätin lähteä kävelylle. Ovella huomasin koko kannen olevan jään peitossa, joten käännyin innoissani kertomaan nettitutulle asiasta ja pyysin hänet kanssani jäälle. Hän lähti mukaani ja liukastelimme kannen toiselle reunalle uskomattoman liukkaalla jäällä. Reunalle päästyämme hän nappasi minua vyötäröltä kiinni ja totesi hymyillen liikkumisen olevan helpompaa näin. (Jatko menikin sitten ihan uniloogisen älyttömäksi. ...eikä se ole edes olennaista.) Minusta oli erittäin ahdistavaa, mutta samalla äärimmäisen ihanaa, että hän piteli minua vyötäröltä kiinni. Ihanuuden tunne oli niin voimakas, että tunsin otteen unen läpi. Se osa minusta, joka tiesi kaiken olevan unta, tunsi hänen kätensä vyötärölläni vaikka tiesi minun makaavan yksin sängyssä. Oli taas niin haikeaa nousta aamulla sängystä...

Edit:
Hyvää joulua kaikille, jotka tänne asti ovat lukeneet. :)

Päivästä toiseen kaikki menee ennallaan. Herään aamulla väsyneenä, raahaudun kouluun, hymyilen ja esitän, että kaikki on hyvin, juttelen koulukavereille, tai kuuntelen mitään sanomatta, kun he kertovat jotain rakkaimmistaan (Yhden ruokailun sain kuunnella nukkumatottumuksista: "En mä pyöri paljoa, ku vieressä nukkuu toinen." "Tepolla on kylmät varpaat, inhottavaa ku se työntää ne mun peiton alle." "Teuvo varastaa aina mun peiton ja vie puoli tyynyä." ...  Se oli kamala ruokailu; sängystä ja yksin nukkumisesta, kun on tullut minulle yksinäisyyden ja kaipuun symboli.), tulen tyhjään kämppään, istun illan yksin sohvalla ja menen nukkumaan yhä edelleen tyhjään ja kylmään sänkyyn ja usein itken hetken ennen nukahtamista. On kai muillakin oma arkirutiininsa, mutta masentaako se muut samoin kuin omani minut?

Olen päättänyt olla sen kummemmin ajattelematta nettitutun tapaamisen aiheuttamaa pakokauhua, tai koko tapaamista ylipäätään. Jos/kun tapaan hänet uudelleen, niin sitten katson miltä tuntuu ja yritän miettiä johtuiko/johtuuko pakokauhu hänestä jostain kumman syystä vaiko siitä, että en osaa sulattaa ajatusta, että joku saattaisi viimeinkin pitää minusta. Olemme kyllä yhteyksissä joka päivä tekstarein ja mesen kautta. ...oikeastaan ihan naurettava määrä tekstareita menee ja tulee päivittäin välillämme. Tuntuu välillä ihan typerältä... Eivät muutkaan tutut ole minuun noin paljoa yhteyksissä.

Yksi ystävä ehdotti interreilaamaan lähtemistä kesällä. Voi kuinka tekisikin mieli! Saisikohan kasaan kesällä sen verran rahaa, että voisi loman viimeisen kuun reissata? (Oletan jatkavani kesän nykyisessä työpaikassa, toivottavasti pomo tulee olettamaan samoin.) Pääsisi hetkeksi pakoon omaa elämäänsä; saisi hetken (toivottavasti) nauttia elämästään - jokin rikkoisi sen masentavan rutiinin.