Tänään tuntuu taas pahalta.

Olin sukulaispojan ristiäisissä, ja juhlat saavat minut aina tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Muut vieraat nauravat ja juttelevat keskenään. Hymyilevät. Elävät. Minä olen keskivertoa ihmistä sisäänpäinkääntyneempi ja olen muutenkin hiljainen luonne. Minusta tuntuu aina, että elämä virtaa ohitseni antamatta minulle mitään, mutta tällaisissa juhlissa se tunne korostuu, kun katselen muita vieraita.

Siellä oli nuorehkoja pareja pienten lapsien kanssa ja kastetun pojan isovanhemmat. Siinä muita seuratessani taas mietin, tulenko minä koskaan olemaan tuossa. Vaimona. Äitinä. Mummona. Haluaako kukaan koskaan jakaa elämäänsä kanssani? Haluaako kukaan perustaa perheen kanssani? Viettääkö kukaan kanssani eläkepäiviä, kun olen vanha ja harmaa? ...En minä lapsia ole haluamassa vielä vuosiin, ja eläkepäiviin on vielä vuosikymmeniä aikaa, mutta minkäs teet, kun pää halua asioita miettiä.

Vaikka kuinka yritän, en näe itseäni onnellisena puolisona joskus tulevaisuudessa. Olen ollut näkymätön jo tarpeeksi kauan, että alan itsekin uskoa, etten kelpaa kenellekkään. Vielä jaksan kuitenkin hieman toivoa, että joskus vielä joku tulee ja haluaa minut. Pakko jaksaa, sillä silloin kun annan periksi ja alistun elämään elämäni yksin, varmaan lopetan itse elämäni.

Mutta mitäpä tarjottavaa minulla kenellekkään olisi? En ole lumoavan kaunis. En ole puhelias, mielenkiintoinen enkä avoin. Maailma on täynnä minua niin paljon parempia naisia, että miksi kukaan nyt minuun tyytyisi?

Ja minä olen kaikin puolin niin kokematonkin. Minulta ovat menneet ohi ne kaikki lapsuuden ja nuoruuden vaiheet, joissa opeteltiin olemaan yhdessä. Ala-asteella oli "ollaan yhessä" vaihe; pidettiin vähän kädestä ja punasteltiin. Yläasteella siirryttiin eteenpäin; suudeltiin, kosketeltiin - testattiin mikä tuntuu hyvältä. Lukiossa sitten (viimeistään) siirryttiin seksiin. Ja minä? Minua ei kukaan ole edes koskaan halunnut pidellä kädestä. (Mitä nyt jossain koulun liikuntatunnilla, kun opeteltiin paritansseja ja jonkun oli pakko koskea minuun.) Minä olen täysin alkutasolla. Minun pitäisi antaa käydä  noi vaiheet läpi, mutta kuka nyt jaksaisi nähdä kaiken tuon vaivan minun takiana? Ei minussa taida olla mitään tuon vaivan arvoista.

Itsetunto on rapissut pois, koska en koskaan ole saanut tuntea olevani tärkeä jollekulle. Ja kukaan ei halua itsetunnotonta raukkaa, mikä taas nakertaa lisää itsetuntoa. Noidankehä, josta en pääse pois eikä kellään ole halua minua siitä pois vetää...