Ihminen kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä. Meillä on tarve tuntea olevamme jollekin tärkeä ja tarve tuntea toinen ihminen läheiseksi ja tärkeäksi. (Klik.) Ah, Mielenterveyden keskusliitto ymmärtää minua. Hm...

Onko rakkautta edes olemassa? Hyvin usein yritän vakuuttaa itselleni rakkauden olevan vain hormoniepätasapainoa aivoissa (kuten yhden proffan kuulin sitä jokus kuvaavan), jotain täysin merkityksetöntä kemiaa. En kuitenkaan koskaan onnistu vakuutteluissani. ...Tai siis aivojen kemiaahan tunteet ovat; hormoneita ja välittäjäaineita, mutta eivät ne silti ole mitään merkityksetöntä. Minäkin haluaisin oman vaaleanpunaisen kemiallisen epätasapainoni.

Miltä se tuntuu? Miltä tuntuu, kun nuo kemialliset yhdisteet pääset sotkemaan ajatuksenjuoksua? Miltä tuntuu se tunne, josta tuhannet laulut, kirjat ja elokuvat kertovat? Ja onko se edes sellaista kuin lauluissa ja elokuvissa kuvataan? Voiko toista ihmistä oikeasti haluta niin paljon, että hän pyörii (melkein) koko ajan ajatuksissa? Voiko toisen koskettaminen tuoda niin suurta onnentunnetta, että sillä hetkellä voisi kuolla onnellisena? (Tietenkin elokuvarakkaus on kärjistettyä, mutta jos olisi edes puolet niiden tunteesta...)

Miltä, miltä; voiko, voiko... Paskaako minä tietäisin; minun olemassaoloni on merkitykstöntä. Jos tästä kuolla kupsahtaisin, mikään ei muuttuisi. On tietysti ihmisiä - sukulaisia ja ystäviä - jotka surisivat kuolemaani, mutta muutaman viikon jälkeen kaikki palaisi täysin ennalleen. (Meillä on tarve tuntea olevamme jollekin tärkeä...) Minä en ole kenellekkään niin merkittävä, että poistumiseni jättäisi mitään varteenotettavaa aukkoa hänen elämäänsä.

^Katkeraa jälleen.