Eräs ystävä on jo reilun vuoden yrittänyt saada minua luokseen kylään ja minulla oli nyt viikon vapaa, joten päätin sitten lähteä pariksi yöksi kylään. Tavallaan vähän jännitti mennä, koska hän tietenkin asuu yhdessä poikaystävänsä kanssa ja me emme ole koskaan jutelleet, vaikka olemme kyllä ties kuinka monta kertaa tavanneet heidän yhteisten kolmen(?) vuotensa aikana. Hän vain yleensä jättää minut täysin huomiotta kuten miehet nyt minun kohdallani aina tekevät. Nyt kuitenkin hänen oli melkeinpä pakko jutella vähän minunkin kanssani, ja hän osoittautuikin ihan mukavaksi.

Ihan kiva reissu oli muutenkin. En ollut koskaan käynyt kaupungissa, jossa he asuvat, ja oli mukavaa nähdä kaveria useamman kuukauden jälkeen. Mutta oli matkassa huonotkin puolensa... Niin, mikäköhän? Oli luonnollisestikin tuskallista katsella eturivistä kaverin ja poikaystävän suhdetta. Pieniä kosketuksia, suukkoja, hymyjä, inside vitsejä... Ja arkea, johon kuului kaksi ihmistä. ...eli sain katsella läheltä kaikkea sitä, mitä itsekin kaipaan.

Nettituttukin aiheuttaa yhä edelleen päänvaivaa. Hän on antanut hyvin suorasti olettaa, että pitää minusta todella ja haluaa olla kanssani. Mutta mitä minä tahdon?! Minä en tiedä! Kerroin kyllä sen hänelle; etten tiedä mitä tahdon enkä voi luvata tahtovani samaa mitä hän, mutta hän sanoi, ettei haittaa vaikka kiusaankin häntä tietämättömyydelläni; jossain välissä kyllä keksin mitä haluan. Nyt kun hän ei ole täällä, voin hyvinkin kuvitella meidät yhdessä, miksi siis hänen kanssaan ollessani vedän rajan ajatuksissani ystävyyteen...?

Hän hakee kouluun nyt ensi syksyksi ja myönsi valinneensa kahdesta suosikkivaihtoehdostaan sen koulun, joka on lähellä minua. Mitähän pitäisi ajatella?