Nyt, kun aikaa nettitutun tapaamisesta on kulunut, on pakokauhukin laantunut. Voisin jopa tavata hänet uudestaan. Vähän puhettakin uudestaan tapaamisesta on ollut, mutta hän asuu toisella puolella Suomea, eikä siksi voi noin vain lähteä tänne, joten tapaaminen vaatii vähän enemmän suunnittelua. (Ja ei, minä en nyt ainakaan tässä vaiheessa pysty lähteä minnekään. Haluan edelleen tutun ympäristön edun, jos näemme uudestaan.)

Mutta en minä edelleenkään tiedä mitä haluan. Hän on mukava, mutta en tiedä haluanko vain kaverin hänestä vaiko jotain muutakin. Mitä, jos hän haluaa jotain muutakin? Kuinka kauan saa toista kiusata miettien ja etsien omaa tahtoaan?

Entä saako "tyytyä" toiseen, jos arvelee, ettei "parempaa" saa? En jaksa uskoa sellaisen jalat alta vievän miehen kohtaamiseen, joka tulisi ja haluaisi minut, joten miksi en sitten ottaisi ei niin tyrmäävää miestä, jonka kanssa voisin kuitenkin (mahdollisesti) olla tyytyväinen? Olisiko se väärin? Toisesta voi oppia pitämään enemmän ajan kuluessa. Kuulostaahan tuo hieman kierolta, epäoikeudenmukaiselta ja epätoivoiselta. ...Jos kuitenkin elämääni osuu kerran 21:ssä vuodessa minusta pitävä mies, niin minusta on (ainakin melkein) oikeutettua pitää hänestä kiinni.

...on tietenkin aikaista miettiä moisia. Ehkä tapaan hänet uudestaan ja sitten hän viekin minulta jalat alta, tai sitten hän toteaakin, ettei itsekään halua minusta muuta kuin ystävän. Sen näkee sitten, jos tapaamme uudestaan. Ehkä.