Tänään oli aika hyvä päivä. Ei tuntunut yksinäisyys niin pahalta kuin yleensä.
Siivosin hieman. Kämppä kun on ollut kuin pommin jäljiltä jo useamman päivän (viikon?). Ihanaa kuinka paljon saa aikaan, kun vain saa oikean tarmonpuuskan. Siistiä, siistiä. Pyykit poissa. Tiskit poissa. Pölyt poissa. Villakoirat poissa. Ah.
Kaupassakin käväisin. Katselin muutamaa suurinpiirtein ikäistäni paria, ja silloin vähän kateus kirpaisi. Miksei minulla ole ketään kenen kanssa tehdä jotain niin arkista kuin käydä ruokakaupassa? Kinastella vähän ostaako rasvatonta vai normimaitoa, miettiä yhdessä mitäs sitä syötäisiin... Hmm, tuo kuulostaa jo itsestänikin typerältä.
Sain itseni hetkeksi vakuutettua, että näin on parempi. Yksin. Osaisinko minä edes olla jonkun kanssa? Tehdä niitä kaikkia asioita, joita niin haluaisin? Jakaa elämäni toisen kanssa? Olla oma itseni toisesta huolimatta?
Kuka tietää. En ole saanut koskaan tilaisuutta kokeilla. Kukaan ei ole halunnut jakaa kanssani omaa elämäänsa kanssani tai halunnut osaa minun elämästäni. Huokaus, nyt sitten alkaa tuntua pahalta, kun asiaa taas ajattelee. Taidan olla aika surkea tapaus. Ja kohta tuntuu vielä pahemmalta; hetki sänkyynmenon ja unen välissä on aina pahin. Silloin kaipaan aina jotakuta toista siihen viereen, vaikka koskaan siinä ei ole ketään ollut (eikä tule olemaan?)... Monena yönä itken itseni uneen peittoa halaten.
Kommentit