Yritän yleensä aina valvoa mahdollisimman myöhään iltaisin (paremminkin öisin), jotta olisin mahdollisimman väsynyt mennessäni nukkumaan. Jos ei ole tarpeeksi väsynyt nukahtaakseen samalla hetkellä, kun pää osuu tyynyyn, niin luultavasti saa itkeä itsensä uneen. Vaikka päivällä olisikin suht hyvä ja kaipaamaton olo, niin nukkumaan mennessä ahdistus ja kaipuu kuitenkin jostain nousevat.

Kun menee yksin kylmään ja tyhjään sänkyyn makaamaan, alkaa tuntua pahalta. Tahtoisi vain, että siinä olisi joku toinen vieressä. Voisi kääntää hieman päätään ja nähdä, ettei ole yksin. ...Eipä siinä vieressä koskaan ketään ole ollut, aina käperryn tiukasti kerälle peittoon ja useimmiten itken itseni uneen. Pahalta tuntuu.

Selailin tuossa yhtä foorumia, josta löysin topicin, jossa mietittiin kaltaisiani näkymättömiä. Aloituksena oli kysymys, että löytyykö kyseiseltä foorumilta parikymppisiä täysin kokemattomia ihmisiä. (Kyselyn mukaan taisi niitä olla joku kymmenisen.) Lueskelin postauksia ja moni oli ihan ihmeissään, että onko sellaisiakin olemassa; parikymppisiä, joilla ei ole vielä mitään kokemusta vastakkaisesta sukupuolesta. Moni myös sitten myönsi, että ettei varmaankaan haluaisi seurustalla tälläisen kanssa, koska pakosti ajattelisivat ihmisessä olevan jotain vikaa, ku ei ole noin "vanhana" vieläkään mitään kokenut.

Nooh, noin ajattelevat ovatkin varmaan pintaliitäjiä, mutta silti se jotenkin todistaa, että minussa on jotain pahasti vialla, kun en kukaan ei minusta kiinnostu. Ainakin monen mielestä minussa on oltava vikaa.

Joku myös kirjoitti tuossa keskustelussa, että olisi itsekin mieluusti tälläinen kokematon. Sitten ei kukaan koskaan olisi särkenyt hänen sydäntään eikä hän sitten osaisi kaivatakaan suhdetta, kun sellaista ei koskaan olisi kokenut. Kuinka väärässä hän onkaan.

Minun elämäni on jatkuvaa eloa särkyneen sydämen kanssa. Minun sydäntäni vain ei särkenyt kukaan nimettävä mies, vaan oikeastaa koko elämä. Kuinka se voisi olla särkymättä, kun vain haluaisi antaa sen jollekulle toiselle, mutta kukaan ei katso edes sitä päin? Ketään se ei kiinnosta, kukaan ei sitä halua. (Hyi, kuinka inhottavan makeaa tekstiä tänään kirjoitan. Anteeksi vain.) Ja rakkautta osaa kaivata, vaikka ei sitä olisi itse koskaan kokenutkaan. Riittää, kun näkee kuinka onnellisilta ja toistensa seurassa viihtyviltä ihmiset näyttävä yhdessä, niin voi olla varma, että itseltä puuttuu jotain tärkeää. Ja ihan luonnostaankin kaipaa toista vierelleen, minä ainakin.