Jälleen yksi asia, johon törmää sangen usein kaikenmaailman yksinäisyyspalstoilla on lause "Kasvat vahvaksi, kun pitää pärjätä yksin, ja opit tuntemaan itsesi kunnolla."

Lauseessa on kyllä perääkin. Pakkohan sitä on olla vahva, jotta pärjää yksin. Pitää kantaa koko maailmaansa aina yksin omilla harteillaan ilman hengähdystaukoja tai apua toiselta. Vahvuuttahan siinä tulee. Noin ajatellen minäkin olen vahva. Vaikka en yksinolosta läheskään aina nauti, minä pärjään yksin. Vaikka maailma silloin tällöin päälle kaatuukin, aina pääsen kömpimään jaloilleni.

Vaan millä hinnalla tämän vahvuuden saa? Eihän mikään ole ilmaista.

Pärjään yksin, mutta pärjäisinkö kaksin? Olen saanut oppia olemaan yksin, mutta samalla minulta on mennyt täysin ohi oppi yhdessäolosta. Vaikka kaipaan toista vierelle nukkumaan (koko kaipaus ja ikävä kiteytyy aina vieressä nukkumiseen), ajatus siitä kaikestä mitä tapahtuu ennen kuin pääsee viereen nukkumaan on ihan mahdoton.

Ihmissuhdepelejä, flirttailua, pariutumisrituaalieja... Mitä kaikkea seurusteluun sitten kuuluukaan, niin minä en osaa niitä asioita. Kaverisuhde on ainoa ei-perhesuhde, jonka hallitsen, ja parisuhteessa varmastinkin pitäisi osata viedä ystävyys astetta läheisemmäksi... Flirttailu? Jos lasketaan "normaali" hymyily ja silmiinkatsominen flirtiksi, niin hyvänä päivänä se onnistuu. Mutta sitten sellainen, eh, toisenlainen flirtti... Ei toivoakaan, että tietäisin mitä pitää tehdä. Enkä edes tajuaisi, jos sen kohteeksi joutuisin. ...Ja jos tajuaisin, en tietäisi mitä ja miten moiseen vastataan...

Muutamalle tutulle flirtti (niin viaton kuin vihjaileva) on melkein arkipäivää, mutta laitettaisiinpas heidät elämään yksin minun elämääni, niin pian he hyppisivät seinille ja hajoaisivat itseensä.

Vaikka haluain jakaa elämääni ja aikaani toisen kanssa, en ole varma osaisinko kuitenkaan tehdä niin. Olen saanut koko elämäni olla vastuussa vain itselleni ja itsekkäästi pitää vain itsestäni huolta; en tiedä osaisinko ottaa toisen huomioon. En tiedä osaisinko ottaa toisen tarpeet huomioon ja tehdä kompromisseja omieni suhteen. Halu ei aina riitä, pitäisi saada kokeilla ja oppia. Vaan moniko haluaa koekaniiniksi, kun opettelen?

Varmasti suurin osa kulkee tässäkin kultaista keskitietä. Minä olen kuitenkin luultavasti maksanut yksinoloon tottumisen ihmissuhdetaidoilla. Siltä ainakin tuntuu.