Olin rannalla pari päivää sitten. (Ensimmäistä kertaa koulun loppumisen jälkeen joltain kaverilta löytyi aikaa minulle.) Rakastan uimista, mutta ranta on helvetti.

Minne tahansa katsonkin näen perheitä yhdessä, tytön rasvaamassa poikaystävänsä selkää, pojan rasvaamassa tyttönsä selkää, pojan kaappaamassa nauravan tyttönsä syliin ja uhkaavan tiputtaa tämän laiturilta veteen tai tytön tönäisemässä pojan veteen. Nauravia ihmisiä, hymyileviä ihmisiä. Onnellisia ihmisiä?

Miksi minulla täytyy kaivata olla toisen "oma", kun minulta selvästi puuttuu jokin ominaisuun, jota tarvittaisiin toisen omaksi kelpaamiseen? Se sattuu. Sattuu, sattuu. Sattuu. Minähän en tosiaan vanha vielä ole, mutta en usko vanhaksi koskaan elävänikään. Kuolen hitaasti sisältäpäin, kunnes otan ja tapan itseni. Mitä ideaa on elää elämää, jossa onnellisimmillaan on silloin, kun tietää, että tv:stä tulee hyvä elokuva tai kun kaupassa saa kolme suklaalevyä kahdella eurolla? Ei tuollaisella onnellisuudella jaksa elää.

On vain taas niin katkera olo. Niin monille muille on itsestäänselvyys, että saa rakastaa ja välittää, ja olla rakastettu ja arvokas. Koskettaa ja olla kosketeltavana. ...Minulle on suurin haave ja toive saada välitää, koskettaa... Merkitä jotain. Tule ja vain pitele minua kädestä, niin olen maailman onnellisin tyttö.