Päivästä toiseen kaikki menee ennallaan. Herään aamulla väsyneenä, raahaudun kouluun, hymyilen ja esitän, että kaikki on hyvin, juttelen koulukavereille, tai kuuntelen mitään sanomatta, kun he kertovat jotain rakkaimmistaan (Yhden ruokailun sain kuunnella nukkumatottumuksista: "En mä pyöri paljoa, ku vieressä nukkuu toinen." "Tepolla on kylmät varpaat, inhottavaa ku se työntää ne mun peiton alle." "Teuvo varastaa aina mun peiton ja vie puoli tyynyä." ...  Se oli kamala ruokailu; sängystä ja yksin nukkumisesta, kun on tullut minulle yksinäisyyden ja kaipuun symboli.), tulen tyhjään kämppään, istun illan yksin sohvalla ja menen nukkumaan yhä edelleen tyhjään ja kylmään sänkyyn ja usein itken hetken ennen nukahtamista. On kai muillakin oma arkirutiininsa, mutta masentaako se muut samoin kuin omani minut?

Olen päättänyt olla sen kummemmin ajattelematta nettitutun tapaamisen aiheuttamaa pakokauhua, tai koko tapaamista ylipäätään. Jos/kun tapaan hänet uudelleen, niin sitten katson miltä tuntuu ja yritän miettiä johtuiko/johtuuko pakokauhu hänestä jostain kumman syystä vaiko siitä, että en osaa sulattaa ajatusta, että joku saattaisi viimeinkin pitää minusta. Olemme kyllä yhteyksissä joka päivä tekstarein ja mesen kautta. ...oikeastaan ihan naurettava määrä tekstareita menee ja tulee päivittäin välillämme. Tuntuu välillä ihan typerältä... Eivät muutkaan tutut ole minuun noin paljoa yhteyksissä.

Yksi ystävä ehdotti interreilaamaan lähtemistä kesällä. Voi kuinka tekisikin mieli! Saisikohan kasaan kesällä sen verran rahaa, että voisi loman viimeisen kuun reissata? (Oletan jatkavani kesän nykyisessä työpaikassa, toivottavasti pomo tulee olettamaan samoin.) Pääsisi hetkeksi pakoon omaa elämäänsä; saisi hetken (toivottavasti) nauttia elämästään - jokin rikkoisi sen masentavan rutiinin.